torstai 29. marraskuuta 2018
Night in the Woods - Takaisin Paltamoon!
Alkuun pahoittelut että tämän blogin kirjoittaminen on aikalailla jäänyt. Se johtuu pitkälti siitä, että minulla on niin vähän lukijoita ja vapaa-aikaa etten ole kokenut tarvetta alkaa pitämään useaa blogia samanaikaisesti, vaikka ajatus pelkän peliblogin kirjoittamisesta tuntuukin minulle omalta. Lisäksi tämä bloggerin blogipohja ei toimi kuten sen kuuluisi, sen bugisuus on yllättänyt minut negatiivisesti. Muiden muassa näistä syistä olen siirtynyt kirjoittamaan vain yhteen blogiin kaiken höpinän mitä minusta irti lähtee - ehkä kirjoitan tänne vielä jatkossakin, ehkä en.
Kirjoitin kuitenkin vähän aikaa sitten ainoaan aktiiviseen blogiini arvostelun/esittelyn Night in the Woodsista, jolle olen menettänyt sydämeni täysin. Pääset lukemaan sen täältä jos lukuhammasta jo kolottaa:
Night in the Woods - Takaisin Paltamoon!
Näkyilemisiinjoskusehkä!
tiistai 28. maaliskuuta 2017
2016 parhaat palat sekä kevään odotetuimmat uutuudet
Täytyy vielä mainita tähän listaan uudelleen löytämäni Zelda Twilight Princess HD, joka jäi minulla aikanaan Gamecube versiona vähäiselle pelaamiselle, mutta josta nyt olen innostunut kovasti ja Zeldan parissa vierähtää tälläkin hetkellä useita tunteja viikossa.
Varsinaisten retropelien kokoelmani ei paljonkaan karttunut viime vuonna, mutta päivitin gameboy-pelaamiseni uudelle tasolle ja hankin (sekä osittain itse modasin) Gameboy Advance konsolin taustavalonäytöllä. Myös muutamaan vanhaan pelikasettiin tuli vaihdettua paristot jotta pääsee pelaamaan niitä tosissaan. Tarkoitus olisi tänä keväänä päivittää myös NES-pelaaminen, osittain siksi koska jäi hieman harmittamaan "Mini Nes" joka ei lopulta tunnu löytävän tietään kauppojen hyllyille. Laitoin siis pitkään harkittuani tilauksen RetroUSB:n AVS konsolista, jonka pitäisi ilmestyä kevään/kesän tienoilla, katsotaan kuinka sen kanssa käy ja milloin kone lopulta saapuu.
Vaikka luulin, etten alkukeväästä odota kuin yhtä peliä: Zelda Breath of the Wildia, Wii U:n viimeistä peliä, on listani hankittavista peleistä kuukauden aikana päässyt jo venähtämään pitkäksi. Olen yllättynyt kuinka paljon uudet pelit nyt veätävät minua puoleensa, sillä olen pitänyt itseäni lähinnä retropelaajana jo iät ja ajat. Suureen pelien odotusmäärään on kuitenkin syynsä. Vaikka uutukainen Zelda houkuttaa minua juuri erilaisuutensa ja avoimen maailmansa suhteen, muut listani peleistä ovat enemmän ja vähemmän uusretroja. Vilkaistaanpa listaa tarkemmin:
Zelda Breath of the Wild:
Julkaisu 3.3.2017Tämä Zelda ehtikin jo ilmestyä ja varmuuden vuoksi ostin sen ennakkoon, vaikka tarkoitus on päästä pelaamaan peliä vasta synttäreideni jälkeen ensi kuussa - en vain halunnut jäädä ilman luultavasti harvinaiseksi jäävää WiiU versiota. Nintendon uusin konsoli Switch, jolle peli myös ilmestyi, ei toistaiseksi herätä minussa minkäänlaista kiinnostusta - parasta siis pysyä toistaiseksi konsoleissa joista todella pidän. Olen jopa hieman surullinen koska WiiU tulee tiensä päähän, olen pitänyt siitä paljon enemmän kuin muutamasta edeltävästä Nintendon konsolista, joten haikeaa uskoa että sen tarina on tullut tiensä päähän.
Olen yrittänyt pitää informaationi Zelda Breath of the Wildista varsin pienenä, etten spoilaa peliä itseltäni liikaa. Hyvää kannattaa odottaa, vai mitä? Uskon että uusi Zelda on hieman kuin Skyrimiä anime-maailmassa (no, Zeldan maailmassa), joten luulen että pidän siitä takuuvarmasti.
Thimbleweed Park:
Julkaisu 30.3.2017Thimbleweed Park on peli jota odotan jo retronostalgian nälkäni vuoksi - mutta ei voi väittää etteikö se jo muutenkin vaikuttaisi lupaavalta. Kyseessä on rakastetun Ron Gilbertin työstämä oldschool-henkinen osoita ja klikkaa -peli, jollaisia fanitan yli kaiken. Gilbert on ollut luomassa mm. Maniac Mansion ja Monkey Island pelejä LucasArtsille, silloin kun kyseinen peligenre eli kultakauttaan. Joukkorahoituksella aikaansaatu Thimbleweed Park on toteutettu Maniac Mansionin tyyliin ja siinä liikutetaan useaa hahmoa samaan aikaan sekä ratkotaan mysteerejä. Peli on myös kuvitettu pikseligrafiikalla, mikä entisestään lisää sen nostalgista yhteyttä edeltäjiinsä.
Maniac Mansion on yksi mielenkiintoisimmista ja omaperäisimmistä kyseisen genren peleistä joita olen pelannut, joten kun näin ensimmäisiä pelikuvia Thimbleweed Parkista (joka tuo minulle mieleen juuri kyseisen lempparini), olin jo ostopäätökseni tehnyt. En malta odottaa että pääsen uppoutumaan uudelleen samanlaisiin tunnelmiin, nauttimaan mustasta huumorista ja hermojarepivän visaisista pulmista. Valmistaudun siis jännityksellä näkemään millainen Thimbleweed Park on ja toivon että peli lunastaa kaikki odotukset.
Yooka-Laylee
Julkaisu 11.4.2017Tässä on toinen peli jota odotan aivan valtavasti tänä keväänä, nimittäin Banjo-Kazooie pelien henkinen jatko-osa!! (Saako nyt jo hyppiä ja hihkua innosta!?)
Banjo-Kazooie, Banjo-Tooie sekä muut Raren pelitalon omaperäiset seikkailut ovat lempipelejäni Nintendo64:n ajalta, jolloin käytin lukemattomia tunteja niiden tahkomiseen niin että kaikki pelin viheliäisimmätkin salaisuudet tuli selvitettyä - vieläpä monen monta kertaa. Nyt Xbox Onella olen myös nauttinut Rare Replay:n mukana tulleista herkuista uudelleen päivitetyillä kontrolleilla ja kuvanlaadulla - eikä niiden lumo ole vanhentuneet tippaakaan. Kun Raren karattua Nintendolta Microsoftille ja julkaistua viimeisimmän Banjo-pelin nimeltään "Nuts and Bolts" vuonna 2008, se osoittautui joksikin aivan muuksi kuin pelisarjassa oli totuttu. Monet fanit pettyivät pahoin ja luultiin että se olisi pelisarjan loppu (ja niin se ehkä myös olikin).
Kuitenkin valoa tunnelin päässä vanhalle pelisarjalle näkyi, kun ensimmäiset uutiset samojen tekijöiden uudesta Yooka-Laylee -pelistä aloittivat Kickstarter-joukkorahoitusprojentin. Pelistä tihkuneiden trailereiden kautta voi jokainen pelisarjaan vihkiytynyt nähdä merkit siitä, että Banjo-Kazooie on vihdoinkin herätetty henkiin - ehkä eri hahmoilla, mutta saman tyyppisellä tunnelmalla, vitseillä ja musiikeilla. Jopa ääninäyttely saa aikaan naurunkiherryksen, sillä se on niin Banjoa omassa kahjoudessaan! En voi sanoin kuvailla kuinka upeaa tämä on!! :D
Odotan tältä peliltä todella paljon ja olen innoissani että se tulee Xbox Onelle, sillä se on pelikonsoli jolla pelaan tällä hetkellä eniten uusia pelejä. Pidän Yooka-Layleeta kaikin tavoin retronostalgisena pelinä, vaikka kyseessä onkin täysiverinen uusi seikkailu.
Wonder Boy: Dragon's Trap:
Julkaisu 18.4.2017Pihisin innosta kun kuulin, että Wonder Boy: Dragon's Trap -pelistä tehdään uudelleenjulkaisu. Ja vielä enemmän mehuissani olin kun kuulin, että peliin on sisällytetty vanha peli ja myös salasanat ovat yhteensopivat molempien välillä! Pelistä on tihkunut esille aivan järkyttävän kaunista grafiikkaa sisältäviä videoita ja mikä mainiointa, saa pelikuvan lisäksi musiikin valita halutessaan joko uuden tai vanhan pelin mukaan - pelaaja voi siis esim pelata vanhalla grafiikalla ja uusilla musiikeilla, tai päinvastoin! :D Kaikin mahdollisin tavoin tämä projekti haiskahtaa laadukkaasti toteutetulta uusintajulkkarilta johon on suorastaan pakko iskeä kyntensä.
Wonder Boy: Dragon's trap ilmestyi vuonna 1989 Segan Master Systemille ja on yksi konsolin arvostetuimmista roolipeleistä. Harmittavaa on vain se, että konsoli jäi monien muiden varjoon ja sen pelit unohtuivat nopeasti. Itseltäni löytyy kyseinen pelikasetti sekä konsoli, mutta ajan puutteen vuoksi en ole valitettavasti ehtinyt pelaamaan vielä Dragon's Trap:iä läpi. Joten mikäpä olisikaan hauskempaa kuin pelata sitä uudella grafiikalla, vaihdellen vanhaan mielensä mukaan? Rakastin uusia versioita Monkey Islandeista, osittain samasta syystä, joten mikä ettei tämäkin voisi toimia vähintääkin loistavasti.
Eniten tässä uudessa versiossa vetoaa minuun sarjakuvamainen tai jopa satukirjamainen kuvitus - olen aivan hurmiossa siitä kuinka kaunis peli on! <3 Ehdottomasti tämäkin menee hankintalistalle, onhan kyseessä peliklassikko joka täytyy päästä kokemaan.
Disney Afternoon Collection:
Julkaisu 18.4.2017Samana päivänä kuin Wonder Boy ilmestyy, saa myös julkaisunsa toinen tajunnan räjäyttävä retroklassikko - tai pikemminkin klassikkokokoelma. Uutinen Disney Afternoon Collectionista tuli minulle aivan puskista, mutta kuultuani siitä olin naama kuin hangon keksillä!
Nimittäin Capcom (se rakastamani NES-aikakauden pelistudio, joka on tehnyt mm. parhaat Disney-pelit ja Megaman-pelit NESille) tuo uuden NES-pelien kokoelman nykyalustoille, vähän samaan tyyliin kuin Capcom julkaisi Megaman Legacy Collectionin puolitoista vuotta sitten. Disney Afternoon Collection sisältää molemmat Duck Tales- ja Chip&Dale -pelit, Tale Spinin sekä Darkwing Duckin. Kaikki näistä lukeutuvat lapsuuteni lempipeleihin, ja olen omistanut näille varisin paljon NES-peliaikaani elämäni ajalta - niin paljon että luulisi niiden kuluneen jo puhki? Mutta ei! Vaikka omistankin näistä kasetteina kaikki paitsi Chip&Dale 2:n, tähän kokoelmaan sisältyy toki muutakin. Nimittäin aikahaasteita, Boss Rusheja ja muuta "tuiki tarpeellista" kuten Behind the Scenes-materiaalia.
Ducktales, Tale Spin ja muut ovat pelejä, joita minulla tekee aika ajoin mieli pelata uudestaan. Välillä on kuitenkin vaikeaa löytää intoa niiden tahkomiseen, koska vaikka ne ovat loistavia pelejä, olen kuitenkin pelannut ne läpi usein ja osaan monet kohdat melkein ulkoa. Tästä syystä haasteet olisivat juuri sitä piristettä mitä näihin peleihin kaipaisin, lisäisivät jälleenpeluuarvoa sekä antaisivat uusia syitä nauttia vanhoista helmistä.
Ainoa miinusmerkki jonka tälle keksin, on tietenkin se, ettei NES-ohjainta pysty liittämään Xboxiin (PC-pelaajille toki tämäkin optio on olemassa). Kuitenkin omistan myös sellaisen kapulan missä on parempi ristiohjain, jolla retropelejä on Xboxillakin mukavaa pelata, joten ohjain sinänsä ei ole ongelma. Varmasti tämä collection löytää tiensä pelivalikoimaani ennemmin tai myöhemmin - voi nimittäin olla että ihan näin montaa peliä en kykene hankkimaan saman kuukauden aikana joten joudun tekemään hankinnat vähitellen. xD Ehdottomasti Disney Afternoon Collection on pelisarja jota odotan lapsuuden innolla ja hyvällä fiiliksellä.
- - -
Siinä muutama peliuutuus mitä minä odotan jo kovasti ensi kuussa - tai siinä kuussa kuin ehdin ne hankkia. Loppuvuoden peleistä en ole ottanut juurikaan selvää, sillä minulla riittää pelattavaa näissä nykyisissäkin pitkäksi aikaa. ;) Heräisikö ajatuksia, mitkä näistä vaikuttavat kiinnostavilta ja mitkä eivät herättäneet minkäänlaisia fiiliksiä? Kommentoi alla, mikäli haluat keskustella näistä tai muista tulevista uutuuksista - tai vaihtoehtoisesti omasta mielestäsi viime vuoden parhaista peleistä.
torstai 23. maaliskuuta 2017
Sukellus Skyrimin tunnelmiin
Heippatirallaa!
Pienimuotoista hiljaiseloa viettävä Ulottuvuus Äks ei edelleenkään ole saamassa omaa päivitystä - ajattelin nimittäin jakaa tänne pari linkkiä toisesta blogistani, jonne tein muutaman kuvaspämmäyksen Skyrim Special Editionista. Pahoitteluni hiljaisuuden jatkumisesta teille harvoille lukijoille! Jos kuitenkin Skyrim, kauniit pelimaisemat sekä hölmöt kuolemat kiinnostavat, kannattaa suunnata näihin Piilomaa-blogini puolella kirjoiteltuihin surkeisiin sattumuksiin:
Skyrim Special Edition - Matka uuteen Skyrimiin
Skyrim SE - Lohikäärmeitä, hukkia sekä hämmentäviä kohtaamisia
Palailen taas tekemään uusia juttuja, kunhan saan itseäni niskasta kiinni ja kirjoittamaan! ;)
Pienimuotoista hiljaiseloa viettävä Ulottuvuus Äks ei edelleenkään ole saamassa omaa päivitystä - ajattelin nimittäin jakaa tänne pari linkkiä toisesta blogistani, jonne tein muutaman kuvaspämmäyksen Skyrim Special Editionista. Pahoitteluni hiljaisuuden jatkumisesta teille harvoille lukijoille! Jos kuitenkin Skyrim, kauniit pelimaisemat sekä hölmöt kuolemat kiinnostavat, kannattaa suunnata näihin Piilomaa-blogini puolella kirjoiteltuihin surkeisiin sattumuksiin:
Skyrim Special Edition - Matka uuteen Skyrimiin
Skyrim SE - Lohikäärmeitä, hukkia sekä hämmentäviä kohtaamisia
Huom! Skyrimin ikäraja on K-18 ja myös blogiteksteissäni esiintyy verta sekä mustaa huumoria. Tiedätte, että teitä on varoitettu! |
keskiviikko 28. syyskuuta 2016
Trippimaailmassa
Trip World (GB)
Sunsoftin
pelitalo nauttii suurta arvostusta retropelaajilta, eteenkin NES aikakauden
8-bittisistä peleistään. Pelejä yhdistävät loistavat musiikit, mainio
pelattavuus, sekä upeat grafiikat. Sunsoftin parhaimmistoon kuuluvat mm. yksi
NES:in kalleimmista peleistä Mr. Gimmick sekä hyvää mainetta nauttiva Ufouria
the Saga.
Eräs
pelitalon harvinaisista helmistä nimeltään Trip World on niinikään tyypillisiä
Gameboy-pelejä huomattavasti arvokkampi pelikasetti, joka kuitenkin löytyy
edullisesti ladattavaksi Nintendo 3DS:n Virtual Consolelle. Alkuperäinen peli
julkaistiin Japanissa vuonna 1992 ja Euroopassa vuotta myöhemmin. Rapakon
taakse peli ei koskaan rantautunut, mikä voi osaltaan selittää Trip Wordin
korkeaa hintaa ja heikkoa saatavuutta.
Trip World
on kestoltaan lyhyt eikä lopulta edes kovin haastava peli. Kuitenkin
pelinautintoa lisää suuresti se tosiasia, että grafiikka mustavalkoisessa
pelissä on henkeäsalpaavan kaunis ja musiikit kuuluvat gameboy-pelien
parhaimmistoon. Millainen peli lopulta kätkeytyykään nimen taakse? On aika
lähteä pienelle Tripille.
Namusetä Sunsoftin kädestä
Pakko
myöntää, rakastan Sunsoftin pelien silmäkarkkia, eikä Trip World ole poikkeus.
Voin tuntea kuolan valuvan suupielestä alkudemoa katsellessa taidokkaan
musiikin täyttäessä samaan aikaan tärykalvot. Nintendon Kirby-hahmoja
muistuttavat Trip Worldin asukkaat ovat syötävän suloisia ja jo ensimmäistä
kenttää pelatessa tekisi melkein mieli kirkua innoissaan kuin pikkutyttö, kun
näkee pallonmuotoisen kissaotuksen hyökkäävän suloisesti kimppuun!
Söpöyshyökkäys! |
Siis mitä, hyökkäävän kimppuun?! Kyllä! Nimittäin Trip Worldin Maita-kukka, jolla on yliluonnollisia voimia, on varastettu. Tuon kukan avulla maa on ollut pitkään rauhallinen paikka elää, mutta nyt kukan kadottua asukkaat ovat muuttuneet aggressiivisiksi ja alkaneet tapella keskenään. Shabubu-rotuun kuuluva vanha patriarkka on tähän asti varjellut kukkaa, mutta nyt joutuu tämän nuori lapsenlapsi nimeltään Yakopoo lähtemään pelastushommiin.
Hyypiö iskemässä kyntensä Maita-kukaan |
Kuitenkaan
kirbymäisyydet eivät lopu tähän. Yakopoo pystyy näet muuttamaan muotoaan ja
näin etemään vaihtuvissa olosuhteissa. Perusmuodossaan Yakopoo kävelee ja
potkii vihuja minkä jaloistaan kerkiää, toisessa muodossa tämä pystyy lentämään
ja kolmannessa eli kalamuodossa Yakopoo kykenee uimaan veden alla. Pelaaja ei
siis ryöstä uusia kykyjä syömällä vihollisia, mutta kykyjen vaihtaminen on
samankaltaista kuin Kirby-peleissä.
Näiden kolmen muutoksen lisäksi maastosta löytyviä kukkia tai marjoja keräämällä Yakopoo saa hetkellisesti käyttöönsä erikoiskykyjä. Kaikkein harvinaisin superkyky kasvattaa Yakopoon jopa kaksinkertaiseen mittaan ja antaa käyttöön pelin tehokkaimman aseen.
Näiden kolmen muutoksen lisäksi maastosta löytyviä kukkia tai marjoja keräämällä Yakopoo saa hetkellisesti käyttöönsä erikoiskykyjä. Kaikkein harvinaisin superkyky kasvattaa Yakopoon jopa kaksinkertaiseen mittaan ja antaa käyttöön pelin tehokkaimman aseen.
Yakopoon koti, seikkailu alkaa |
Lyhyestä virsi kaunis
Trip World
on todella lyhyt peli, mikä on harmi näin kauniille ja hyvin sävelletylle
tasoloikalle. Pelin lineaarisesti etenevät viisi kenttää on nopeasti koluttu,
mutta aivan vasta-alkajille tämä peli ei ole pelkkää läpijuoksua. Yakopoon energiapallot kuluvat nopsaan eteenkin kenttien loppuun sijoitetuissa
pomotaisteluissa eikä jatkomahdollisuuksia ole loputtomiin. Kun viimeinen elämä
on käytetty ei auta kuin aloittaa harjoittelu alusta.
Erikoista
tälle tasohyppelylle on, etteivät viholliset ole varsinaisesti pahoja. He ovat
vain kärttyisiksi muuttuneita naapureita. Niinpä kaikkien olentojen kanssa ei
kannata lähteä edes kerjäämään verta nenästään, useimmat vastaantulevat otukset
eivät nimittäin tee lainkaan vahinkoa ellei Yakopoo hyökkää ensin. Tätä en huomannut
ensimmäisellä pelikerralla, vaan hyökkäsin surutta jokaisen liikkuvan hahmon
kimppuun vaikkei olisi edes tarvinnut.
Trip
Worldissä joutuu jonkin verran opettelemaan taktiikoita eri vihollisten kanssa
ja peliin on sijoitettu ansoja joita ei vain voi ensimmäisellä kerra tietää.
Osa pomotaisteluista tuotti itselleni aikamoisia haasteita, eivätkä siinä pelin
tarjoamat kolme elämää paljon lohduttaneet. Silti väitän, että opettelemalla
Trip Worldin vaikeat kohdat pelistä suoriutuu varsin nopeasti - jopa niin
nopeasti että se jää harmittamaan. Ufourian tapaista avoimen maailman
seikkailua tai Mr. Gimmickin kaltaista salaisten aarteiden ja paremman lopun
metsästystä peli ei valitettavasti tarjoa. Tutkimalla Trip Worldin Speedrun-aikoja käy
ilmi, että voi pelin läpäistä nopeimmillaan jopa alle kymmenessä minuutissa.
Matkamaailman kipu ja kauneus
Trip World
on kuin taskukokoon tiivistetty kuvakirja. Sen lukeminen ei kestä kauaa mutta
sivuja voi ihailla yhä uudestaan ja uudestaan. Jokainen kenttä ja suurin osa
vihollisista on uniikkeja, eikä kahta samanlaista kohtaa tai olentoa näe
välttämättä pelin edetessä enää uudelleen. Tämä on harvinaista tämän
tyyppiselle pelille ja se on ehdottomasti yksi asioista mikä tekee Trip
Worldin omistamisesta kaiken rahan ja vaivan arvoista.
Pelin juoni
on moneen kertaan nähty, eikä itsessään tarjoa paljonkaan uutta. Juonesta
huolimatta Trip Worldin tunnelma ja ohjattavuus tekevät siitä miellyttävän
pelata ja soundtrack itsessään on hienointa jota olen Gameboy-konsolilla
kuullut. Trip World on söpö kuin kasa erivärisiä karamellejä ja sitä on melkein
mahdotonta vastustaa kun siihen kerran on koskenut - ja melkein yhtä nopeasti
kuin karkkipino kuluu on myös Trip Worldin seikkailu lopussa. Pelin lyhyys
on lopulta vain sivuseikka eikä se tee itsessään pelistä huonoa ostosta, mutta
yhtä varmasti kuin karkkihimo palaa, jättää Trip Worldkin pelaajankin auttamattomasti kaipaamaan
lisää.
Haastavaksi
Trip Worldin hankkimisen fyysisenä pelikasettina tekee sen harvinaisuus ja
hinta. Pelkästä aidosta kasetista voi joutua maksamaan monta sataa euroa,
kotelon kanssa en edes uskalla arvailla. Itse hankin Trip Worldin toistaiseksi
vain 3DS:n virtuaalikonsolille, ja maksoin siitä muutaman euron. Silti fyysinen peli
olisi yksi hienoimmista hankinnoista omaa pelihyllyäni koristamaan, mikäli
jossain vaiheessa hinta ei sattuisi niin kovasti sieluuni.
Totoron näköinen asukas kantaa sateenvarjoa, jolla mieluummin hutkii toisia lättyyn kuin suojautuu sateelta. |
Suosittelen
Trip Worldiin tutustumista todella lämpimästi, eteenkin jos söpöt ja
hyväntuuliset tasoloikat kuten Kirby's Adventure ovat lähellä sydäntäsi.
Vaikeita haasteita etsiville Trip World tuskin tarjoaa pitkäaikaista iloa,
mutta pienenä välipalana se on omiaan piristämään kenen tahansa pelikonkarin
päivää.
torstai 25. elokuuta 2016
Nörttiparodiaa parhaimmillaan
Maniac Mansion (NES)
Mitä
sanoisit, jos kaverisi pyytäisi sinut mukaan pelastamaan cheerleader
tyttöystäväänsä aamu kolmen aikaan hullun tiedemiehen kartanosta? Entäpä jos
sotketaan tapaukseen vielä vihreä maailman herruutta tavoitteleva meteoriitti,
eläkkeelle jäänyt intoileva sairaanhoitaja, räjähdysherkkä ydinreaktori sekä
pari lemmikki-alienia. Kuulostaako hyvältä? No ei kuulosta! Tässä vaiheessa
viimeistään juttu alkaa haiskahtaa teini-kauhuleffan parodialta - ja sitähän se
tietysti onkin!
Näistä
pähkähulluista aineksista syntyi vuonna 1987 LucasFilm Gamesin ja Jalecon
julkaisema Maniac Mansion seikkailu, joka käännettiin Amerikan- ja
Euroopan NES:ille vuonna 1990. Peli on mainio osoitus siitä kuinka tuskallisen
vaikeita mutta koukuttavan viihdyttäviä 'osoita ja klikkaa'-pelejä tehdään.
Hahmovalinnasta riippuen peli sisältää monta täysin erilaista loppua, jonka vuoksi pelinautinto pysyy huipussaan useamman läpäisykerran ajan.
Nyt siellä kotikatsomoissa siis nörttilasit silmille ja popcornit kainaloon, sillä tänään otetaan selvää mitä Maanisella Kartanolla on nykypäivän pelaajalle tarjottavana!
Nyt siellä kotikatsomoissa siis nörttilasit silmille ja popcornit kainaloon, sillä tänään otetaan selvää mitä Maanisella Kartanolla on nykypäivän pelaajalle tarjottavana!
Viihdyttävää jakomielisyyttä
Jos sattuisit kysymään, voiko alkuvalinnan tehdä väärin, voit olla huoletta. Millä tahansa kokoonpanolla on mahdollisuus voittaa. Kuitenkin Maaninen Kartano tarjoilee monta muuta tapaa pilata omat mahdollisuutensa, joten parasta on luottaa pelin paristomuistiin ja tallentaa usein.
Jokainen
loppuratkaisu nivoutuu yhden hahmokyvyn ympärille, jolloin toinen hahmoista jää
ikään kuin avustajan rooliin. Kenet heistä ottaisitkaan mukaasi pirullisen
kartanon syövereihin? Nörttipoju Bernard osaa korjata elektroniikkaa,
musikaaliset vahvistukset Syd ja Razor saavat pianon soimaan, valokuvaaja
Michaelilla on taiteellista silmää, lehtinainen Wendy kykenee käsikirjoittamaan
ja viimeisenä poloinen surffari-dude Jeff, joka osaa ainoana joukosta korjata
puhelimia. Dave, joka on perushyvä jätkä eikä osaa mitään erikoista, omistaa
onnekseen näin laajakirjoisia taitoja omaavan ystäväjoukon - sillä muuten tämä
epätoivoinen yritys olisikin heti alussa tuhoon tuomittu.
Hyvin suunniteltua klikkailua
Kartano on
täynnä friikkejä huoneita, joita vanhoissa kauhuleffoissa voisi odottaa
näkevänsä. Keittiön seinällä seisoo moottorisaha ja veitsiä, joiden viereen on
roiskunut verta. Suihkusta löytyy outo muumioitunut ihmisen muotoinen käärö ja
kaikki kommunikaatiovälineet ulkomaailmaan ovat yllättäen rikki. Kartanossa on
myös muistettava varoa asukkaita, jotka teinit nähdessään kiikuttavat nämä
pikimmiten kartanon viheliäisimpään paikkaan: tyrmään. Vangiksi joutuminen ei
aina ole huono juttu, mutta hieman epämukavaa se on. Välianimaatiot kertovat
proffan suunnittelevan Sandyn aivojen irrottamista tieteen hyväksi, joten
pienet hikinorot alkavat jo virrata ystäviemme päässä. Tai sitten ei.
Vakavan
rehellisesti sanottuna Maniac Mansion on todella haastava peli. Ei riitä, että
peli ei juurikaan selitä mihin monia esineitä pystyy käyttämään tai kuinka juonta
tulisi edistää. Maniac Mansion on rakennettu niin, että voit puuhastella
pitkään jonkun tietyn asiavyyhdin kimpussa, kunnes huomaat ettei sinulla ole
edes ongelman ratkaisuun tarvittavia hahmoja käytössäsi. Pelissä käytetään myös
reaaliaikaa hyödyksi, joten osa salaisuuksista ratkeaa vasta kun on kulunut
tarpeeksi minuutteja jostain tapahtumasta. Kuinka nämä olisi pitänyt pystyä
arvaamaan 80-luvulla, jos ei ollut internettiä eikä Nintendo Hotlinea
käytettävissä? Kyllä, pientä sadistista nautintoa pelin tekijöillä on saattanut
olla silmäkulmassaan, mutta siitä huolimatta Maniac Mansionin pariin on helppo
upota tuntikausiksi.
Epälineaarista mutta maukasta
Jokainen
toiminto koostuu lauseista, joilla eri esineitä ja toimintoja voidaan
yhdistellä. Pelaaja voi siis rakentaa esim lauseen "Use Mailbox with CD
Player" - oli siitä sitten hyötyä tai ei. Tämä käyttöliittymä tuntuu
aluksi oudolta, mutta siihen tottuu hyvin pian. Tiettyjä toimintoja ei saa
pikavalintoihin, kuten vaikkapa pull, push sekä turn on/off, joten niitä tulee
kokeiltua huomattavasti harvemmin. Usein näitä toimintoja silti tarvitaan.
Huomasin pelin edetessä yrittäväni jatkuvasti 'käyttää' radiota tai
taskulamppua, kunnes jälleen muistin etteivät ne toimi niin.
Maniac
Mansion ei ole missään vaiheessa lineaarinen peli, vaan talossa pystyy tekemään
paljon asioita eri paikoissa riipumatta toisistaan. Kaikki talon esineet ja
huoneet eivät liity kaikkiin hahmoihin, joten jokaista esinettä ei yhden
läpäisyn aikana pysty käyttämään. Tämä lisää sekä mielenkiintoa, että
turhautumista. Olisi hauska keksiä mitä kaikkea niillä välineillä pystyy tekemään
jotka saa nyysittyä taskuunsa. Usein kuitenkin huomaa yrittävänsä vain turhaan keksiä
ratkaisumallia ongelmaan tai esineeseen, mikä ei liity kyseiseen pelikertaan lainkaan.
Maaninen
seikkailu pitää sisällään melko brutaaleja ja kyynisellä huumorilla maustettuja
kohtauksia, joita kaikkia ei ole sensuroidusta NES-versiostakaan häivytetty.
Pelin julkisestikin kohuttu valintamahdollisuus grillata elävä hamsteri
mikrossa on jäänyt monelle mieleen. Silti pelissä ei pääse helposti hengestään,
vaan yrittämistä ja erehtymistä voi jatkaa hyvinkin pitkään.
Versioissa on eroa
Ensimmäinen versio japanilaiselle Famicom-konsolille oli hyvin erilainen ja sisälsi noin 100 merkkiä pitkiä koodeja pelin jatkamista varten. Tämä ei kuitenkaan Amerikan Nintendoa miellyttänyt vaan pelin kehittelyä jatkettiin. USA- ja Eurooppaversio Maniac Mansionista olikin lähempänä alkuperäistä suurine skrollaavine huoneineen ja paristotallennus poisti salasanojen kirjoittamisen vaivat.
Maniac Mansionista tuli hitti ja sille kehiteltiin myös jatko-osa Day of Tentacle,
jota ei kuitenkaan käännetty NES-pelaajien iloksi. Maniac Mansion on yksi
niistä harvoista NES-peleistä, jotka ilmestyivät pohjoismaissa myös ruotsin
kielelle käännettynä. Musiikit pelissä ovat hyvää settiä ja pelintekijät ovat
kehittäneet jokaiselle hahmolle oman taustamusiikkinsa. Halutessaan ääniraidan
saa myös kytkettyä pois päältä, mikä on hauska ominaisuus jos peliä jatkaa
tuntikausia eikä enää jaksa kuunnella saman toistoa.
Jokaisen retroilijan hankinta
Maniac
Mansion on hykerryttävää nörttiviihdettä, joka jää pahasti kummittelemaan
mielen syövereihin vielä läpäisyn jälkeenkin. Peli on niin hyvä, että sen
pariin tahtoo palata uudestaan ja uudestaan. Maniac Mansonin haastavuus ei
ärsytä, vaikka jumiin jäätyään voikin kokea turhauttavia hetkiä pyöriessään
ympäri kartanoa. Tarina on sen verran absurdi, että se jaksaa naurattaa ja saa
kaipaamaan lisää.
Maniac
Mansion on yksi NES:in omaperäisimmistä point 'n clickeistä, mitä suosittelen
ehdottomasti kaikille hieman hulluista tarinoista ja parodioista pitäville.
Varoituksena: voi aiheuttaa riippuvuutta! Kielitaito on ehdoton vaatimus jotta
ymmärtää mitä on tekemässä, perus englannilla pärjää hyvin. Maniac Mansionia ei
voi suositella mikäli epäjohdonmukainen eteneminen ja jumiin jääminen peleissä
aiheuttaa ahdistusta.
Jos kiinnostuit, lisää viimeistään nyt Maniac Mansion pelattavien retrojen listallesi. Et tule katumaan sen ostamista.
Jos kiinnostuit, lisää viimeistään nyt Maniac Mansion pelattavien retrojen listallesi. Et tule katumaan sen ostamista.
maanantai 22. elokuuta 2016
Syksyn kuulumisia
Syksy on saapumassa... ja se tietää paljon sateisia iltoja pelien sekä tietokoneen ääressä!
Tänä kesänä allekirjoittanut sattuikin viettämään yllättävän kiireistä elämää, joten blogin pitäminen jäi ilman erillistä ilmoitusta täysin tauolle. Keskeneräisiä tekstejä on syntynyt lukuisia kappaleita, mutta vasta nyt sain ensimmäisen varsinaisen arvostelun valmiiksi - jonka aion laittaa tänne tuotapikaa.
Elän tällä hetkellä pienessä epätietoisuudessa Retrolordi-sivuston kirjoitusten kanssa, koska viimeisimmän tekstini ylläpitäjälle lähetin huhtikuussa, enkä ole sen jälkeen kuullut siitä mitään. Mutta ei ole minun käsissäni tuleeko avustushommilleni kyseisessä julkaisussa jatkoa, toivottavasti vielä joskus. Omissa kätösissäni on ainoastaan vastuu omasta blogistani joten toistaiseksi kirjoitan nyt vain tänne, kunnes kuulen kuinka Retrolordin julkaisut jatkuvat (jos niille vielä tulee jatkoa).
Tavoitteenani olisi kirjoittaa jatkossa muutamia tarvike- ja laite-esittelyjä, sekä muutakin peleihin liittyvää pohdintaa. Silti tällä hetkellä blogi on keskittynyt lähinnä peliarvostelujen kirjoittamiseen, sillä en ole toistaiseksi löytänyt aikaa muiden tekstien hiomiseen. Haluaisin esitellä pelejä, jotka eivät ole kovinkaan tunnettuja, sillä sellaisia omasta pelikirjastosta jonkin verran löytyy. Toki miksei yleisesti tunnetuista klassikoistakin, kun joku sattuu kovasti inspiroimaan.
Haluaisinkin tiedustella Teiltä jotka tätä blogia satunnaisesti luette, onko Teillä toiveita tai ideoita mistä haluaisitte kuulla tulevaisuudessa? Minulla on 15 pelikonsolia ja pelikokoelmani tuntuu jatkuvasti kasvavan nopeammin kuin ehdin päivittää Pelikokoelma-sivua - lisäksi pelaan retroja laajemmin kuin mitä oma pelikirjastoni käsittää. Niinpä kirjotusmateriaalia löytyy pilvin pimein (kun vain aika riittäisi tekstin synnyttämiseen). Mikään pro pelaaja en toki ole, mutta ihan tavallisen harrastelijan ja retronostalgikon näkökulmasta tykkään kirjoitella rakkaudestani peleihin. Mikäli joku peli tai vaikkapa konsoli kiinnostaa ja haluaisit kuulla siitä arvostelun tai esittelyn, ilmaise toki mielenkiintosi kommenttikentässä, niin katson olisiko minulla mahdollisuutta kyseisestä aiheesta kirjoittaa.
Hauskaa ja pelirikasta syksyä kaikille!
Ps. Tässä yhteydessä pahoittelen myös teksteissä esiintyviä fonttikokojen ja fonttityylien vaihdoksia eri päivitysten välillä. Vaikka kuinka yritän, en saa Bloggeria toimimaan haluamallani tavalla vaan tekstit heittelevät aivan mielivaltaisesti. Välillä meinasin jo heittää hanskat tiskiin koko blogijärjestelmän kanssa ja palata takaisin Livejournaliin, mutta yritän vielä jaksaa Bloggerin kenkkumaisuutta. Yrittäkää tekin. <3
Tänä kesänä allekirjoittanut sattuikin viettämään yllättävän kiireistä elämää, joten blogin pitäminen jäi ilman erillistä ilmoitusta täysin tauolle. Keskeneräisiä tekstejä on syntynyt lukuisia kappaleita, mutta vasta nyt sain ensimmäisen varsinaisen arvostelun valmiiksi - jonka aion laittaa tänne tuotapikaa.
Elän tällä hetkellä pienessä epätietoisuudessa Retrolordi-sivuston kirjoitusten kanssa, koska viimeisimmän tekstini ylläpitäjälle lähetin huhtikuussa, enkä ole sen jälkeen kuullut siitä mitään. Mutta ei ole minun käsissäni tuleeko avustushommilleni kyseisessä julkaisussa jatkoa, toivottavasti vielä joskus. Omissa kätösissäni on ainoastaan vastuu omasta blogistani joten toistaiseksi kirjoitan nyt vain tänne, kunnes kuulen kuinka Retrolordin julkaisut jatkuvat (jos niille vielä tulee jatkoa).
Tavoitteenani olisi kirjoittaa jatkossa muutamia tarvike- ja laite-esittelyjä, sekä muutakin peleihin liittyvää pohdintaa. Silti tällä hetkellä blogi on keskittynyt lähinnä peliarvostelujen kirjoittamiseen, sillä en ole toistaiseksi löytänyt aikaa muiden tekstien hiomiseen. Haluaisin esitellä pelejä, jotka eivät ole kovinkaan tunnettuja, sillä sellaisia omasta pelikirjastosta jonkin verran löytyy. Toki miksei yleisesti tunnetuista klassikoistakin, kun joku sattuu kovasti inspiroimaan.
Haluaisinkin tiedustella Teiltä jotka tätä blogia satunnaisesti luette, onko Teillä toiveita tai ideoita mistä haluaisitte kuulla tulevaisuudessa? Minulla on 15 pelikonsolia ja pelikokoelmani tuntuu jatkuvasti kasvavan nopeammin kuin ehdin päivittää Pelikokoelma-sivua - lisäksi pelaan retroja laajemmin kuin mitä oma pelikirjastoni käsittää. Niinpä kirjotusmateriaalia löytyy pilvin pimein (kun vain aika riittäisi tekstin synnyttämiseen). Mikään pro pelaaja en toki ole, mutta ihan tavallisen harrastelijan ja retronostalgikon näkökulmasta tykkään kirjoitella rakkaudestani peleihin. Mikäli joku peli tai vaikkapa konsoli kiinnostaa ja haluaisit kuulla siitä arvostelun tai esittelyn, ilmaise toki mielenkiintosi kommenttikentässä, niin katson olisiko minulla mahdollisuutta kyseisestä aiheesta kirjoittaa.
Hauskaa ja pelirikasta syksyä kaikille!
Ps. Tässä yhteydessä pahoittelen myös teksteissä esiintyviä fonttikokojen ja fonttityylien vaihdoksia eri päivitysten välillä. Vaikka kuinka yritän, en saa Bloggeria toimimaan haluamallani tavalla vaan tekstit heittelevät aivan mielivaltaisesti. Välillä meinasin jo heittää hanskat tiskiin koko blogijärjestelmän kanssa ja palata takaisin Livejournaliin, mutta yritän vielä jaksaa Bloggerin kenkkumaisuutta. Yrittäkää tekin. <3
keskiviikko 11. toukokuuta 2016
Ajopelien Furrytopia
En ole koskaan pahemmin välittänyt ajopeleistä - en ainakaan perinteisistä. Nintendon oman hahmokaartin tähdittämä Mario Kart-pelisarja on kuitenkin positiivinen poikkeus genressä. Tai olisi, jos joku muu ei olisi tehnyt samaa mutta paremmin.
Kyseessä on kilpa-ajopeli, joka luuttuaa lattiat kaikilla Mario Karteilla, niin uusilla kuin vanhoillakin. Peli, jota ei ole julkaistu HD:nä eikä kertaakaan alkuperäisessä muodossaan sitten vuoden 1997. Kyseessä on yksi Raren kulta-ajan peleistä Nintendo 64 alustalle, joka ilman omaa syytään on sivuutettu ja jäänyt jopa unohduksiin. Sen nimi on Diddy Kong Racing, paras ajopeli mitä on nähty.
Kyseessä on kilpa-ajopeli, joka luuttuaa lattiat kaikilla Mario Karteilla, niin uusilla kuin vanhoillakin. Peli, jota ei ole julkaistu HD:nä eikä kertaakaan alkuperäisessä muodossaan sitten vuoden 1997. Kyseessä on yksi Raren kulta-ajan peleistä Nintendo 64 alustalle, joka ilman omaa syytään on sivuutettu ja jäänyt jopa unohduksiin. Sen nimi on Diddy Kong Racing, paras ajopeli mitä on nähty.
Hus sika metsään!
Tarina alkaa siitä, kun Timber-tiikerin vanhemmat lähtevät lomalle ja jättävät kotisaaren poikansa huostaan. Leppoisat tiikerinpäivät ovat kuitenkin ohi, sillä saarta saapuu valloittamaan velhosika WizPig. Timber pyytää hädissään apuun kaikki kaverinsa: Diddy Kongin, Banjon, Conkerin, Pipsyn ja muut - jopa yksi Kongien pahiksiin kuuluva Kremling liittyy joukkoon. Yhdessä nuoret päättävät valloittaa saaren takaisin ja ajaa tyrannisian takaisin karsinaansa. Ja mitenkö sika aiotaan voittaa? Autoilla, lentokoneilla ja ilmatyynyaluksilla tietenkin!
Kuskin taidot koetukselle
Seikkailun lisäksi pelissä pääsee ottamaan mittaa turnauksista - joko muiden ihmispelaajien kanssa tai tekoälyvastustajia vastaan. Mikä vielä haastavampaa, pelaaja voi valita kentän pelattavaksi T.T.:tä vastaan, joka on todella pirullinen kilpakumppani. Läpäistyään kaikki kentät T.T.:n kanssa voi aukaista itselleen uuden pelattavan hahmon. Kinkkinen ja kyvyt huippuunsa hiova rutistus kannattaa, sillä viimeistään silloin huomaa kehittyvänsä kuskina ja tietävänsä kuinka eri kentät kannattaa ajaa jotta voittaa muutaman millisekunnin sadasosan. Sanoisin, ettei omien ajotaitojen hiominen ole koskaan ollut näin hauskaa ja haastavaa yhtäaikaa.
Muistinko jo mainita, että Diddy Kong Racingin soundtrack on lähes kirjaimellisesti puhdasta kultaa? Iloiset ja mukaansa tempaavat taustamusiikit jäävät soimaan pitkäksi aikaa korvien sopukoihin, mitä ei voi pitää missään nimessä pahana. Monista Raren ja Nintendon peleistä tuttu säveltäjävelho David Wise pistää taas parastaan ja biisit luovat peliin hyväntuulisen tunnelman.
Kiusaamisen sietämätön hauskuus
Koska Diddy Kong Racing on kaikkea muuta kuin vakava ajopeli, löytyy kentistä monenmoisia aseita. Kenttiin sijoitellut ilmapallot paljastavat värinsä puolesta minkä kategorian helpostusta on luvassa: punaisista löytyy ammuksia joilla härnätä vastustajia, siniset antavat nopeutta ja vihreistä putkahtaa kenttiin jätettäviä ansoja. Näiden lisäksi violetit ja sateenkaaren väriset erikoispallot tarjoavat hetkellisen suojakentän tai magneetin, jolla voi imasta oman autonsa vastustajan peräpuskuriin kiinni. Mitä useamman samanvärisen pallon kerää, sitä tehokkaampi ase tai helpotus pelaajaa odottaa. Pihtailu siis kannattaa.
Ilmapallojen lisäksi kenttiin on piilotettu iso läjä banaaneja joista on yllättävää hyötyä: keräämällä 10 banaania saa ajokkinsa huippunopeuden maksimiinsa, mutta osumalla muiden ammuksiin tai ansoihin menettää aina osan banaaneistaan.
Mikä onkaan hauskempaa, kuin jättää ilkeä ja hankalasti maastosta erottuva öljyläiskä suoraan nopeuttimen päälle, jolloin kanssapelaajan pyörät menevät takuuvarmasti solmuun juuri kun hän luuli jättävänsä muut imemään pölyä! Kyllä, pelissä pääsee ilkeilemään juuri sopivasti, mutta myös taktikoimaan milloin kannattaa kerätä mikäkin pallo. Peli on parhaimmillaan taktikoinnin ja ajotaitojen yhteenhioutunut kombo.
Loputtomasti tekemistä
Jotta ei tehdä tätä liian helpoksi, pelissä pääsee kisaamaan kolmella eri ajokilla. Jos hallitseekin jo auton, ei peliä voi läpäistä täysin ellei haasta itseään opettelemaan myös lentokonetta ja ilmatyynyalusta. Jokainen ajoneuvo tarjoaa aivan erilaisen ajotuntuman. Lentokoneella täytyy huomioida korkeus ja syvyysvaihtelut, ilmayyny taas liukuu aina kuin jään päällä, mutta pystyy kulkemaan vedessä. Kaikilla ajokeilla on omat vahvuutensa ja heikkoutensa joita on opittava hyödyntämään jos haluaa mestariksi.
Kenttäsuunnitteluun on käytetty huolella aikaa ja pelintekijät loistavat tässä asiassa kirkkaasti onnistumisellaan. Tavallisten mutta sopivasti vaihtelevien maailmojen ja ajoratojen lisäksi pelistä löytyy monenlaisia tapoja avata uusia osioita. Esimerkkeinä kentät, joista pitää kerätä 8 piilotettua kolikkoa sekä voittaa, kentät joissa tarkoituksena on ampua vastustajat tai kentät joissa kerätään tiettyjä asioita sekä estetään samalla kanssapelaajia saamasta niitä.
Seikkailukenttien lopussa pelaaja kohtaa WizPigin kaksi kertaa. Näihin taistoihin joutuu ottamaan mukaansa muutakin kuin pelkkää tuuria, sillä sika juoksee ja lentää kovaa, eikä helpota yhtään että pelaaja voi tulla tallotuksi tai ammutuksi kesken kilpailun.
WizPigin kohtaamisten jälkeen lopputekstejä katsellessa luulisi hauskuuden olevan lopussa, mutta näin ei missään tapauksessa ole. Adventure-moodin läpäistyään pelaaja saa avattua aivan uuden ja yhtä laajan Adventure Two-osion, ja mitä muuta Rarella mahtaa vielä olla takataskussaan? Peliin on piilotettu kosolti taikakoodeja, minkä avulla voi peliin lisäillä hauskoja tai helpottavia ominaisuuksia, jos tavallinen pelaaminen alkaa kaikesta monipuolisuudestaan huolimatta maistua puulta.
Diddy Kong Racing on täynnä tekemistä ja Rare on pannut siihen parastaan. Peli ei ole läpihuutojuttu, eikä ole vain yhtä tapaa jolla läpäistä kaikki salaisuudet sekä hioa kuskintaidot huippuunsa. Hahmojen erilaiset ominaisuudet, monipuoliset kentät ja peliin piilotetut salaisuudet sisältävät tuntikaupalla hauskaa tekemistä soolopelaajalle. Kuitenkin hauskuus vain lisääntyy entisestään, kun ottaa kaverin mukaan ja pistää jäätävän matsin pystyyn.
Kapuloita rattaissa?
Vaikka tahtoisin kuinka kieltää tämän asian, ei ajan hammas ole kohdellut Diddy Kong Racingiä kultahansikkain. Peli näyttää rosoiselta, eikä se isolla litteällä näytöllä anna valitettavasti aivan samaa fiilistä kuin kuvaputkitelkkarilla oli aikoinaan tapana. Mutta aikaansa nähden DKR ei myöskään ole huonoimmasta päästä, peliä kelpaa edelleen katsoa ja pienelle kökköydelle voi sopivassa määrin naureskella. Pelihahmojen lapsekkuus voi karkottaa joitakin pelaajia, sillä tenavia naurattavat hahmoäänet ja söpöstely eivät vain kaikille sovi. Raren historia osoittaa kuitenkin ettei ulkonäkö kerro pelistä kaikkea, eivätkä hassut eläinhahmot aliarvioi aikuispelaajaa. Haastetta pelistä löytyy varmasti moneen makuun.
Vaikka mielestäni DKR ottaa Nintendo 64:n ohjaimen pelattavuudesta kaiken irti, on ohjain itsessään pitkissä pelisessioissa tuskastuttava kapine. Tatin epätasainen pinta alkaa pian painaa peukaloa ja ahdistus pukkaa hektistä kenttää pelatessa. Kuinka paljon vääntöä tuollainen kova muovitappi oikein edes kestää? Näppäinten sijoittelut, ohjattavuus ja pelaaminen itsessään toimivat juuri niin kuin pitää - ohjain kasvaa vähitellen osaksi pelaajaa.
Hahmokaarti on mielenkiintoinen sekoitus Raren peleissä nähtyjä eläimiä ja kuskien ominaisuudet antavat peliin lisähaastetta. Osa hahmoista on kuitenkin aivan liian vaikeita aloittelijalle, eikä kaikkien hahmojen kesken eroa pelattavuudessa edes huomaa. Kooltaan pienimmät kuskit ovat helppoja ohjata, mutta nämä ovat muita hitaampia. Nopeimmat kuskit ovat taas melkoisia köntyksiä liikutella. Onkin pelaajasta kiinni, mitä ominaisuuksia ajokissaan haluaa enemmän korostaa tai mikä hahmokaartista viehättää eniten. Alussa on suositeltavaa testata peliä pienillä kuskeilla, sillä silloin pääsee pelituntumaan paremmin kiinni - vasta myöhemmässä vaiheessa on aika ottaa Banjoa ohjaksista ja kokeilla miltä Kazooiesta tuntuu (tai sinne päin).
Hahmokaarti on mielenkiintoinen sekoitus Raren peleissä nähtyjä eläimiä ja kuskien ominaisuudet antavat peliin lisähaastetta. Osa hahmoista on kuitenkin aivan liian vaikeita aloittelijalle, eikä kaikkien hahmojen kesken eroa pelattavuudessa edes huomaa. Kooltaan pienimmät kuskit ovat helppoja ohjata, mutta nämä ovat muita hitaampia. Nopeimmat kuskit ovat taas melkoisia köntyksiä liikutella. Onkin pelaajasta kiinni, mitä ominaisuuksia ajokissaan haluaa enemmän korostaa tai mikä hahmokaartista viehättää eniten. Alussa on suositeltavaa testata peliä pienillä kuskeilla, sillä silloin pääsee pelituntumaan paremmin kiinni - vasta myöhemmässä vaiheessa on aika ottaa Banjoa ohjaksista ja kokeilla miltä Kazooiesta tuntuu (tai sinne päin).
Yksi ärsyttävimmistä asioista DKR:ssä liittyy moninpeliin.
Kahdestaan ajaessa peliruutu on jaettu kahteen, mikä on ihan ok ja pelikin
toimii kuten pitää. Kolmella tai neljällä pelaajalla on neljään osaan jaettu
ruutu kuitenkin pieni ja suttuinen, eikä se suinkaan ole pahinta. Musiikki
puuttuu kokonaan 3-4 hengen pelistä, mikä on ISO miinus. Pelkkien ääniefektien
kanssa ajaminen nimittäin latistaa tunnelmaa huomattavasti. Niinpä Diddy Kong
Racing on parhaimmillaan kaksintaisteluissa yhden lisäpelaajan kanssa sekä
yksinpelissä, jolloin pelaajalla onkin kaikkein eniten valinnanvaraa.
Ilman Mariotakin voi ajaa!
DKR ei ole pelkästään suosikki-ajopelini, vaan se on rehellisesti mielestäni paras ei-vakava ajopeli mitä millään alustalla on nähty. Siksi onkin pakko myöntää, olen hieman katkera Mario Kartille. En pelkästään sen saamasta suosiosta, vaan siitä että mielestäni Rare teki asiat paremmin ja mielenkiintoisemmin, eikä DKR saanut koskaan siitä tarpeeksi ylistystä. Diddy Kong Racing unohdettiin ilmestymisensä jälkeen nopeasti, eikä sille suotu jatko-osia, parannettua graafista ilmettä eikä edes paikkaa himoittujen ja kalliiden keräilypelien joukossa. Mario Kart sai kaiken ja enemmänkin, vaikka kovinkaan paljon ei sen menneistä vuosista nykypäivään ole lopulta muuttunut. Mario pysyy Mariona ja aseet samoina - vaikka pelit ovat hauskoja, niiltä puuttuu sielu.
Diddy Kong Racing on saanut ainoastaan yhden uudelleenjulkaisun: Nintendo DS:lle vuonna 2007. Versio on kuitenkin monelta osin riisuttu alkuperäisestä, eikä se tarjoa samanlaista pelituntumaa tai tunnelmaa kuin alkuperäinen N64 versio. Ainut plussa kyseisessä pelissä on tarinamoodin uudistettu alkuvideo. Se sisältää nimittäin nyt ensimmäistä kertaa itse tarinan, jonka vuonna 1997 joutui lukemaan ainoastaan peliohjeesta.
Diddy Kong Racing on kaikkea sitä mitä hyvän mielen peliltä voi kaivata: paljon vaihtelevaa tekemistä, vetävät musiikit, löytämisen riemua, seikkailun makua, salaisuuksia, mainio pelattavuus ja puhdas hauskuus. Peli on hyvää viihdettä niin yksin kuin yhdessäkin, sekä tarjoaa mukavasti haastetta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)